Miks se on niin kaukana? Miks ihmeessä en saa sitä mielestäni? Mistä lähtien oon ollu tämmönen nyyhky-herkistelijä?
Missä välissä mä rakastuin? Mulle ei pitäny tapahtua niin, mun piti olla tunteeton rautanainen. Ja silti, poks. Se vaan yllätti mut. Ja se satuttaa, satuttaa niin helvetisti! Voisin itkeä joka helvetin hetki sitä, miten oon joutunu tähän, miks annoin tän tapahtua ja miks en vaan estäny sitä. Enhän mä ees yrittäny kunnolla, annoin mennä vaan vaikka tiesin, että kaivan itelleni hautaa samaan tahtiin ku annan näitten tunteiden syventyä.
Ja silti oon onnellinen, voisin leijua ilmassa ja laulaa hoosiannaa, niin ihana tää tunne on. Ainoa isompi tunne ku se viha, jota tätä kaikkee kohtaan tunnen, on se rakkaus. Niin helvetin itkettävän surkuhupaisaa. Ei mun pitäny olla tällanen!
Ja silti, mä vaan rakastan.
P.S, huomenna koko päivä tallilla, ei siis mitään mahiksia eksyä turhanpäiten jääkaapille. Se sentään nostattaa mielialaa mukavasti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti