Läskiläski, kuka syömään käski!

Fail. S oli tehny maailman ihaninta kirsikkarahkapaistosta. Siis sokeria, kananmunaa ja rahkaa vatkattuna vaahdoks ja uuniin kirsikoiden kanssa. Herranjumala ku se oli hyvää, otin lusikallisen ja naps oli itsehillintä poissa päältä. Vasta kun se kulho oli tyhjä ja olin just saanu ängettyä itteeni vielä yhen suklaavohvelin, tulin taas järkiini ja nyt olo on ku juustoburgereita ahmineella virtahevolla. Mua ällöttää, tunnen miten toi kaikki sokeripaska pakkautuu mun reisiin ja käsivarsiin ja maha tuntuu inhottavan täydeltä. Voisin lopettaa tähän mutta tämmösessä vitun perhekeskeisessä taloudessa ei iltapalaa skipata, ja tänään tulee kauhakaupalla makaronilaatikkoa. Itkettää nyt jo, varsinki ku oon nyt jo päässy tähän syömisen makuun ni haarukoin illalla varmaan ilosesti eteenpäin... Tavallaan oon helpottunu siitä että 10 päivän päästä palaan kesänvietosta taas oman perheen pariin jotka paskat on vahtimassa mitä syön vai syönkö mitään. Ens viikko vielä tätä naurettavaa ruokakuurupiiloa ja sitte ei enää yhteisiä ruokailuja, ei ketään laittamassa aamupalaa eikä kenenkään yllättävää leipomisvimmaa. Surullista sinänsä, koska noi asiat ennen on ollu just niitä, minkä takia rakastan olla täällä mutta nyt ajatukset kulkee vaan ruoka-ajasta toiseen, mut nyt on vaan sen aika. Ehin nauttii elämän muista osa-alueista sitte taas myöhemmin. Mitä nopeemmin saan painoni järjestykseen, sitä nopeemmin ehin taas keskittyä muihinkin asioihin!

Ja sitte vielä siitä aamun punnituksesta, joka sai mut itkun partaalle. Ekaks vaaka lähestulkoon aiheutti sydänhalvauksen näyttämällä reilut 55kg. Laatta meinas jo lentää kunnes tajusin vielä kokeilla josko se sittekki ois näyttäny väärin ja kuinka ollakkaan, seuraavaks se näytti enää 52kg. Kokeilin vielä vaikka miten monta kertaa ja tulos oli joka kerta eri, jotain 50-55kg väliltä. En siis tiiä paljonko painan enkä siis todennäkösesti myöskään saa sitä selville ennenku oon kotona taas. Kyrpä otsassa siis. Taidampa tästä jokatapauksessa ruveta jumppaamaan, hejdå ja voikaa hoikasti<3

Olipa ihana yllätys ku huomasin että olin saanu lukijoita! Tervetuloa vaan vai mitä tässä pitäs sanoa... :)
Voitte arvata miten kävi aamupalan kanssa... Pistelin ilosesti menemään 300kcal ja seki muka liian vähän. Kokoajan oli S tuputtamassa lisää ja viipaloimassa juustoa ja kattomassa pahasti kun mukamas nirsoilin ruuan kanssa. Haloo pitäiskö mun vetää aamupalaks 20 leipää juustolla ja marmeladilla että näyttäsin syövän niinku "normaalit ihmiset"!? Onneks olin leikannu valmiiks osan leipäviipaleista ultraohuiks joten siltä osin ainaki sain minimoitua. Ja vaan puolikas leipä piti sydä juuston kanssa, lopuille laitoin kurkkua ja lasillisen mehua heitin menemään. Toi 300 on siis varmasti tosi yläkanttiin mutta parempi niin päin...

Flopanneen aamupalan kunniaksi sitte ylipuhuin S:n jättämään ruuanlaiton mun vastuulle tänään, listalla on illalla siis thaimaalaista parsakeittoa. Siinä on kaloreita n. 200 per lautanen mikä sinänsä on paljon jos aattelee että kasvissose tai tomaattikeitto voi olla vaan muutamakymmen mutta siinä olevasta kanasta saa hyvin protskua ja kun korvaa osan kookosmaidosta vedellä niin tulee ihan jees light-versio :)

Huomenna on sitten edessä vaakapäivä, tarkottaa siis että vaikka miten pysyis tänään kalorit rajojen sisällä, pelkään huomisaamua ku juutalainen natsia. Oon nimittäin varma, että mun elimistö on jotenki epänormaali ja kasaa hirveet selluliittivuoristot heti ku syön yhen riisin! Taidampa siis tästä painella lenkille ettei ala omatunto koputtelemaan.

Mihin jäi nukkumatti?

Uni ei tuu, siispä tulin listaamaan klassiset 10 faktaa jos ne sais mun löpinät kuulostamaan vähän järkeenkäyvemmiltä...

1. Saan pian valkoisen lakin.
2. Puhun kolmea kieltä sujuvasti.
3. Olen pakkomielteinen siivoaja.
4. Asun kahdessa maassa yhtäaikaa.
5. Elän tuhoontuomitussa parisuhteessa...
6. Josta kuitenkin nautin yhtä paljon kuin kärsin.
7. Minusta on ihana muistella menneitä.
8. Minua on satutettu paljon...
9. Ja minä olen satuttanut muita.
10. Olen hukkaamassa itseni halutessani vain olla laiha, laiha, laiha...

I'm singing in the rain...

Hah, ihana aamu. (not) Kello viis herään siihen ku vauva huutaa, seuraavaks muutamaa tuntia myöhemmin S ilmaantuu "herättämään" mua, kuulin sen askeleet jo oven takaa mutta asttelin että se ehkä jättäis mut rauhaan vielä hetkeks jos näkis että nukun mutta ei. Aamupala kuulemma on valmis, fucking awesome saada valmiiks tehtynä oman pääni kokonen kulhollinen mysliä, banaania, nektariinia ja jogurttia. Koko satsissa vajaat 500kcal mikä on jo yksinään melkein koko päivän saldoraja. Vitutti siis kevyesti, nieleskelin itkua ku aattelin miten saan sniikattua sen tavaran roskikseen ja samalla muistelin miten S:llä oli tapana aamusin tulla mun viereen makaamaan ja silittää mua ja vaan nauttia siitä kun saa kattoa miten nukun, ja vasta tunteja myöhemmin kun tarpeeks ollaan nautittu toistemme seurasta, mennään tekemään yhessä aamupalaa ja syön sitä nauttien. Nojaa, ajat muuttuu ja nautinnolla syönti on jo jossain kaukana menneisyydessä, samoin ne aamuiset intiimit hetket, ajat vaan muuttuu. Kai se silti on ok joskus kaivata menneitä? Kuitenkin, juoksin lähes paniikinomasesti suihkuun ja toivoin että noi söis aamupalansa sillä aikaa ja onnekas kun olin, seiso suihkun jälkeen pöydällä enään mun oma kulho minkä sisältöä sitten aloin tasaseen tahtiin sylkemään talouspaperiin ja siitä mytyssä roskikseen. Oli muuten hyvää, rakastan tota myslisekotusta ja joku päivä vielä syön sitä, ihan varmasti! Ei vaan nyt vielä...

Yks erittäin hyvä tapa välttää syömistä on muuten täys aikataulu. Tänään päivä meni enimmäkseen siihen kun juostiin ympäriinsä uusimassa passia ja ostamassa vihanneksia ja vaikka mitä muuta. Toimii siihen asti kun pakotetaan pysähtymään päiväkahville. Vastustin houkutusta ottaa valkosuklaakaakao tai caramel latte, tyydyin isoon mustaan kahviin. S halus jakaa mun kanssa palan luumukakkua mutta nälissään se söi koko palan eikä huomannu että ite vaan tökin haarukkaani siihen enkä laittanu palastakaan suuhun. Kuiteskin voitte arvata että huokasin helpotuksesta kun se palanen oli hävinny eikä ollu enää vaaraa sortua siihen, sillä hetkellä yhtäkkiä tunsin itteni vaan niin kuninkaaks. Kello oli neljä iltapäivällä ja olin selvinny syömättä kaloriakaan, mikä tän porukan kanssa on as good as mahdoton tehtävä. Yhtäkkiä vaan olin tyytyväinen itteeni ja elämääni, istuin siinä ihmisten kanssa jotka todella välittää musta ja tekee niin paljon mun hyväks, alko vaan niin älyttömästi hymyilyttää. Melkein pelottavaa tollanen yhtäkkinen onnellisuuspurkaus! Ja ennen kaikkea tieto siitä että suupalaakaan ei tarvii syödä ennen iltapalaa! ;)
Siitähän se riemu sitte irtoski ku iltapala-aika tuli. Se vaan on se välttämätön paha mitä täällä ei voi välttää. Pöytä täynnä leipää, älyttömästi juustoja(rasvaprosentti väh. 45) ja salaattiinki on pitäny tunkea mozzarellaa mikä muuten on mun heikkous. Siinä pitää sitte istua ku liimattuna iät ja ajat ja yrittää olla laittamatta suuhunsa muuta ku suolakurrkua ja hapankorppuja. Varsinki ku S ojentaa leipäkoria ja näyttää niin loputtoman surulliselta ku sanon ei kiitos. Tiiän että se tietää/aavistaa ja vihaan satuttaa sitä! Koitin siis tehä kaikille mieliks ja samalla laskin hysteerisenä ettei menis yli sallitun 600kcal. Siitä huolimatta olo on nyt turvonnut ja epämiellyttävän täys, kohta pakko alottaa lihassarja ja venyttelyt.

Meen siis tällä hetkellä periaatteella ma-pe enintään 600kcal ja viikonloppusin enemmän ettei taas ala säästöliekki kiusaamaan. Syksyllä kaikista kultasimpina ana-aikoina toi pelas parhaiten ja nyt luotan siihen taas sokeesti, punnitsen itteni perjantaisin heti aamulla jolloin kaiken logiikan mukaan painon pitäs olla alhasimmillaan = hyvillä mielin viikonloppuun. Talvella alhasin paino oli 49.7 ja nyt aion jatkaa tätä rataa siihen asti että voin sanoa vaa'an luotolla näyttävän 48kg. Sitte katon mitä tapahtuu, mitä todennäkösimmin siis haluun jatkaa matkaa 45 kiloon mutta nyt tavotteena on toi 48.
Huominen pelottaa jo nyt koska ollaan S:n kanssa kotona koko päivä mikä meinaa että se voi tasan tarkkaan vahtia mun syömistä. Jos en saa skipattua aamupalaa niin peli on käytännössä jo menetetty. Eli wish me luck!

Miten kello voi yhtäkkiä taas olla vaikka mitä? Jäin yksin tänne tarkotuksena lukea yo-kokeisiin ku muut lähti kaupungille mutta HAH. Seisoin peilin edessä ja tuijotin, halusin nähä laihtuvani ja tulevani pienemmäks, halusin tuntea itteni kevyeksi ja kauniiksi. Yhtäkkiä vaan huomasin miten kyyneleet valu mun silmistä ja ihan ku transsissa keräsin lenkkikamat ja lähin ulos. Juoksin hullunlailla tunnin, minkä jälkeen sykemittari näytti 557 poltettua kaloria. Taas seisoin peilin edessä ja oisin halunnu heittää maljakon sitä päin, että voikin ihminen näyttää törkeen läskiltä! Vaikka eihän se peilistä johdu että ite satun olemaan vastenmielinen porsas. Käänsin vielä veistä haavassa selailemalla thinspo-kuvia koneella eessun taas ja seittemän aikaan kun noi tuli kotiin, sanoin syöneeni aamupalaksi muroja ja lounaakksi leipää ja salaattia. Tuntuu niin pahalta valehdella päin naamaa, ne on nyt jo huolissaan. Mut S ei kestäis jos tietäis totuuden, se katto jo iltapalalla kulmat kurtussa ku en ottanu leipää. Söin salaattia, kaks hapankorppua, suolakurkkua ja porkkanoita minkä jälkeen iski käsittämätön turvotus-oon täynnä-räjähdän-lihon -fiilis. Koska muka söin taas "kun pieni lintu" oli taas "vakavan keskustelun paikka" lähellä, onneks vauva alko ilmottaa nälkäänsä ja pääsin pakenemaan paikalta ja alottamaan lihaskuntosarjan. Nyt kello on taas vaikka mitä ja mä väännän näitä samoja rutistuksia ja välillä katon itteeni etten varmasti unohda miten valtava oon. Huh miten tää päivä voiki olla näin fail?

Uusi alku

Nyt päätin siis lopulta uskaltautua avaamaan oman blogin, tavoitteena saada lisää motivaatiota jaksaa eteenpäin tässä kaloreiden, painoindeksien ja epäonnistumisten kyynelien valtameressä.

Oon kamppaillu jos jonkinmoisten syömisongelmien kanssa varmaan siitä asti kun olin 12. Silloin se tosin oli vielä semmosta uhoomista ja karkkilakkoilua ilman mitään todellista käsitystä ravintoarvoista tai energiankulutuksista. Kuitenkin jo sillon tiesin, etten voi koskaan olla tyytyväinen peilikuvaani ellen tee jotain, ja siitä samasta ahdistuksesta kärsin vaihtelevasti seuraavat vuodet, toisinaan yritin kaikkeni oksentaa tai paastota ja välillä taas osasin ottaa enemmän chillisti ja mukamas hyväksyä itteni.
Lukiossa vasta aloin hahmottaa mistä siinä hommassa ihan todella on kyse, satuin vaan (epä)onnekseni tutustumaan oikeisiin ihmisiin. Ekat oikeet kalorilistat tein vaihto-oppilasvuoden aikana ja suomeen palatessa olin 3kg kevyempi ja ihmiset huomas sen. Sillon tiesin, että pystyn siihen. Sillon ei enää ollu paluuta.

Nyt vuotta myöhemmin oon tosta laskenu vielä toiset 3kg. Itseasiassa enemmän mutta keväällä lihoin kun luulin voivani elää ihan normaalisti ilman tätä sekoilua. Paskat semmosesta, mä en oo valmis, en lähelläkään. En oo tyytyväinen, en voi enkä saa olla tyytyväinen ennenkun peilistä kattoo takasin se laiha kaunis keijukainen. Ja mä pystyn siihen.