Kuudennella kuokalla uhosia että lopetan syömisen, seuraavana kesälomana ostin joka päivä irtokarkkeja ja ku äiti varotteli lihomisesta suutuin ja halusin oksentaa, kostoks vaan. Seittemännellä luokalla söin pelkkää salaattia koulussa, huomiohakunen paska ku olin. Kaheksannella luokalla mulla ei ollu enää kavereita, huomiohakusety paskat ku ei oo niin hirveen kovassa huudossa ku ystäviä jaetaan... Ja sitte ku pahimmat teinikiukuttelut oli ohi, pääsin tosta pelleilystä yli ja kaikki oli hyvin. Kunnes... Helvetti pääski irti ihan tosissaan.
Se oli mun vaihto-oppilasvuosi, siinä oli alussa kaiken sortin draamaa ja perheenvaihtoa sun muuta, ja jotenki hukutin murhetta syömiseen, ainaki luulen niin. Saatoin koulun jälkeen käydä hakemassa suklaalevyn ja haribopussin plus jonku leivonnaisen, en pahemmin välittäny nähä orastavia ystävänalkuja koulusta, olin vaan onnellinen mättöjeni kanssa omassa huoneessa itkemässä ja kattomassa salkkareita netistä. Kaikki vaihtarikiloni keräsinki varmaan niitten ekojen kuukausien aikana, en muista mitä aattelin jos ylipäätään aattelin yhtään mitään. Venasin vaan että pääsem kotiin.
Se viimenen perheenvaihto oli mun suurin onni ja pahin erehdys, siellä sai alkunsa mun syömishäiriö, lopullisesti. Plus siellä alko mun juttu S:n kanssa, jota ilman tätä ruokavammaa ei välttämättä ois. Tai toisinpäin. Se vaan oli täydellisen laiha keijukainen, niin sulonen, ihana, hyväkroppanen ja helvetin ärsyttävä, ja mä sytyin ku dynnamiitti. Siellä vietin tosi paljon yksin aikaa kotona ku ne vanhemmat työskenteli, siis ihan helvetisti liikaa. Ja jostain syystä en kehdannu syödä yksinäni. Siellä vieraitten ihmisten jääkaapeista, hyi jumalauta no thanks. Ja yhteisinä ruokahetkinä musta oli jotenki "noloa" syödä, lapsellinen teinikusipää tässä terve, mutta en halunnu myöntää, että mulla oli nälkä. Tai että tarttin ruokaa. En tajuu mistä mulle tuli mieleen, että se ois joteni säälittävää syödä, jotenki musta vaan tuntu että ihmiset huolehtii musta jos en syö. Eiköhän siinä ookki tarpeeks syytä? Jostain syystä vaan kaipasin rakkautta ja hyväksyntää, ja sitä että joku ottaa syliin ja on huolissasan. Ei mua sillonkaan vielä sinänsä mikään laihtuminen kiinnostanu...
Siis mun lähtöpainohan oli ollu semmoset 55-56kg, ja siinä syömisrumbassa pahimmillaan varmaan lähemmäs 60. Eli kelatkaa sitä iloa, ku huomasin, että mun 28-tuumaset farkut löysty. Ja mun koulukaveri puhu siitä miten se on syömässä pelkkää salaattia että sais vähän timmimmän vartalon, ja ett sen pitää käydä kunnon lenkillä ennenku se saa koskea ees siihen fucking salaattiin. Mun muistot siitä, että kotimaassa mulla on kaks langanlaihaa syömishäiriöistä kaveria ja se siihen liittyvä vitunmoinen kateus. Ja tottskai ne S:n kuuhun paistavat solisluut ja selkänikamat... Me oltiin kavereitten kanssa spaghetti-illallisella ku muhun yhtäkkiä iski joku, halusin vaan kotiin ja vähän pahuksen vikkelästi. Sain kaverilta kyydin, tiesin että isäntä ja emäntä on ulkona syömässä, joten talo oli vapaasti mun. Paiskoin takin ja käsilaukun pitkin eteistä ja tungin ihan vimmmoissani vanupuikon kurkkuun. En itekkään uskonu onnistuvani, mutta ku oksennus alko lentää ni riemu oli rajaton, niin sairasta ku se onki.
Sain ihan täyden pakkomielteen siitä, että halusin olla se erikoinen vaihto-oppilas, joka ei tuu 10 vaihtarikilon kanssa kotiin. Halusin tulla muistetuks siitä, että onnistuin jättämään vararenkaan matkanvarrelle, ja siinä kyllä onnistuinki. Harmi vaan, että siinä vaiheessa ainoo minkä huomasin, oli löystyneet vaatteet. Oma kroppa näytti tasan yhtä valtavalta ku ennenki ja ihmisten ihmettely oli paskapuhetta mun korviin. Ajattelin, että noi kilot oli nyt tiputettu niin helposti että jatketaan nyt ihmeessä samaa rumbaa. ...Sitäpaitsi ajattelin, että muutaman kilon päästä huomaan itekki selvän muutoksen... Toi oli varmaan se etappi, missä upposin suohon ihan kokonaan. Loppukesän jatkoin samoilla linjoilla, ei aamupalaa, ei herkkuja, ei mitään kovin paljoa, mulle oli tärkeetä näyttää hyvältä ku koulu alkaa Suomessa taas.
Sitte halusin vielä tehostaa dieettiä, kelasin, että jos oon koulussa riittävän pitkään päivisin, en ehi syödä. Ja kotona rupes yllättäen näyttää siistiltä ku purin nälän ja ruuanhimon siivoomiseen. Well done, muutamassa viikossa olin neuroottinen, siivoushullu kiukkupussi, joka ei suostunu syömään.
...PAITSI toki lauantaisin ku pidin boostipäivää. En tiiä missä vaiheessa mun itsekontrolli muuttu syömisen pelkäämiseks, mutta siinä vaiheessa boostipäivä oli muisto vaan. Jouluna tulin S:n luo ja se järkytty ku olin mukamas nii helvetin kuihtunu, jssn 49 pyörin siinä vaiheessa. Mut sillon muistan miten oli työn ja tuskan takana saada ruokaa alas, nieleminen tuntu vaikeelta, mikään ei maistunu miltään. Mutta jotenki se onnistu ylipuhuu mut syömisen makuujn mukaan taas, ja kahen viikon loman jälkeen mun ruokahalu oli palannu parin kilon kera, jä mä alotin uudestaan.
Ihan säälittävä taistelu "normaaliutta" vastaan. Jojotin edes ja takas koko kevään, ja kesällä lopulta "paranin". Elämä maistu ihanalle, maailma rakasti mua ja mä maailmaa. Kalorien laskeminen ja pakonomanen urheilu tuntu niin kaukaselta! Olin S:n luona, tunsin itteni kauniiks, nautin ihanasta ruuasta ja kesäöistä terassilla viiniä juoden ja juustoa maistellen. Joku helvetin kesäkärpänen huijas mut uskomaan että lihavana voisin olla onnellinen.
No, tuli syksy, tuli sade, ja tuli elämän realiteetit, siis 55kg vaa'an näyttöön. Ja sitte palo pinna aika tehokkaan puoleisesti, ja siltiki mulla meni koko syksy sen helvetin itsekurin pyydystämiseen. Aina ku kaikki alko sujua painonputoomisen edellyttämällä tavalla, joku meni paskaks ja mun piti kokoo itteni ja motivaationi uudestaan. Jälkeenpäin kelaan vaan miten oon hukannu aikaa ja ryssiny kaiken tehokkaasti, vihaan ja häpeen itteeni ku tarttin vitun PUOLI VUOTTA ennenku olin taas nuorassa kiinni. Ja sillä kertaa tositarkotuksella, päätin että lakkiaisiini mennessä oon 48kg ja sukulaiset saa järkyttyä mun laihtumista. Onnistuhan se, vaaka näytti suuren päivän tienoilla 47-alkusta lukua ja vieraat kauhisteli ja kommentoi. Miinuspuolena vaan että mun mielestä se oli enimmäkseen kousallkista koska ne oli niin väärässä! Miten mä lihava lapsi voisin tosissani ottaa kysymykset siitä millon oon viimeks saanu ruokaa? Hitto soikoon kokoajan ja liikaa, muuten en ois tämmönen ryhävalas! Lihavuuteni kunniaks sitte ryyppäsin koko kesän ja siinä sivussa se syöminen vähän unohtu. Ei jotenki oo enää mun juttu toi ruoka.
