frustration

Rupes nörtittää ja pistin blogin ulkoasuu vähän uusiks. Mitäpä muutakaan sitä keksis tässä huoneessa mököttäessä! Oon ollu aivan kusessa koko päivän, en oo saanu skipattua ruokia ja kiitos sille oon oksentanu ku pissis kännissä koko illan. Mahollisimman hiljaa ja salaa, mutten tahallani. Olin vaan niin ääriäni myöten täynnä ruokaa, se ei pysyny sisällä. Leipää, marmeladia, juustoa, katkarapukeittoa, suklaata ja mozzarellasalaattia. Ja miks? Koska S piti mulle aika kriittissävyden kehityskeskustelun heti aamusta.



"Tiiätkö et mua ärsyttää ku laitat mun lautaselle aina enemmän ruokaa ku omalles."
"Tuleeks sulle jotenki parempi mieli jos saat sen tunteen että syöt muita vähemmän?"



Vakiona toki sanoin että nounou ku tulee vaan aina naposteltua jo valmistusvaiheessa niin paljon.



"Sulla löytyy aina joku selitys kaikkeen, jotenki niitten uskominen vaan on vaikeeta!"



Nice. Ei sillä etteikö se ois oikeessa mut mistä se muka sen vois tietää? Ei saa olla niin varma.



"Sä istut siinä liimattuna kunnes kaikki on syöty, ei tarvii hakee keittiöstä lisää mitään kaikki on jo tässä!"



Ja mä söin, koko päivän ja joka aterialla. Vihasena, pettyneenä ja epätoivosena.Se ei jättäny mulle tilaa olla syömättä, en saanu hetken rauhaa kahestaan ruokani kanssa. Ja kaiken kauniin huippuna se sitte lähti lenkille ja jätti mut kotiin, kuulemma liikun jo ihan tarpeeks ja nyt on aika sulatella ravintoa. No aha. Sitte se alko, en saanu pidettyä ruokaa sisälläni enää. Anteeks.

Oon linnottautunu sänkyyn läppärin, puhelimen ja sprite zeron kanssa. Syötin aamupalajoghurtin viemärille (kiitos S ku pakotat mut tuhlaamaan ruokaa tarkastamalla että löydät tyhjät pakkaukset roskiksesta...) Nyt meinaan pysytellä täällä siihen asti että S iltapäivällä tulee kotiin, pelkään että syön jos jätän tän huoneen.




S lähti aamulla aikasin ja heti sen jälkeen livahdin tonne syysmyrskyyn lenkille manaamaan sitä että viimeviikolla vielä juoksin shortsit ja toppi päällä ja nyt yhtäkkiä voisin ton sään perusteella antaa hurrikaanivarotuksen... No, tuli ainaki kulutettua se 200 kcal ja meinasin mennä vielä uudestaan juoksemaan ennenku toi eräs palaa kotiin. Onneks se on kutsuttu lounaalle papan äidin luo eli saan kaks ateriaa skipattua tänään. Tokihan se vannotti että syön eilisen tofuwokin lopun, mutta, you wish. Mä vaan pyydän kaikkea mahollista tuuria itelleni ettei S keksi kotona alkaa vääntää mitään iltapäiväteetä koska sillon tulee aina sanomista ku en haluu syödä keksejä!! Illaks suunniteltua pitaleipää edn kuitenkaan voi välttää joten nyt on pakko säästellä. Mieluiten nappaisin nyt muutaman antihistamiinin ja nukkuisin huomiseen asti (kyllä, setirisiini EI sovi mulle!), vois palailla sillon siihen syömiseen.




Ehkä mä vaan ehdotan että lähetään shopping, jokatapauksessa tarviin (haluun) uudet kengät ja kaupoissa kiertely kuluttaa mukavasti plus ei oo kotona jääkaapin vieressä! Ja jos just on "syöny lounaan" ni EHKÄ välttyy joutumasta starbucksiin tai asia hot wokiin. Ja siinä ois ainaki jotain konkreettista tekemistä, tää on taas menny tähän että aamulla alan oottaa nukkumaanmenoa ihan vaan koska sillon välttyy syömästä. Toisinaan on se fiilis että elämä valuu hukkaan mutta jos alan syödä ni pitää taas aluttaa alusta, mikä tietää lisää hukattua elämää. Jos taas nyt vaan oon syömättä ni tää homma on nopeesti paketissa ja elämä jatkuu normaalisti. HAHA ihanku uskosin itekkään. Onks se ihan mahotonta vaan tehä kaikki niinku muutki, miinustaa vaan syömisen? En vaan pääse yli siitä että todella tarvitsisin sitä, onhan mulla jo vararengasta mistä voi sitä energiaa repiä jos tarvii?! Ja mikä helvetti siinä on, että se että jotenki TARVITSISIN ruokaa ei riitä tekosyyks syödä, ja se että HALUUN ruokaa on vielä huonompi syy. Mutta se että oikeesti mukamas EI TARVITSIS laihduttaa ei myöskään riitä syyks olla laihduttamatta? Perkele. Kaikkia ei kiinnosta pelata jalkapalloa ja siks kaikki ei pelaa jalkapalloa. Miks se ei syömisen kanssa mee niin? Jos mua ei huvita syödä ni en syö vaan teen jotain muuta? Mitkä helvetin fyysiset tarpeet? Mulla on seuraavankerran fyysinen tarve syödä sitte ku oon laiha.

so twisted so sweet...

Se tunne ku kerran onnistuu tekee parasta itsetunnolle ja itseKURILLE. Selvisin aamupalasta puolikkaalla persikalla. S oli taas sekotellu sörsseleitään ja mua odotti himottavan herkullinen annos keittiössä. Kesken aamiaisen meille vaan satu iskemään riidanpoikanen ja se paineli kiukuspäissään ripustamaan pyykkejä narulle. Mä sitte kaadoin kipinkapin persikanpalasia vajaan kulhollisen müslisekotusta roskikseen ja myhäilin tyytyväisenä. Miten kieroutunutta voi olla että tollanen asia kaikessa "positiivisuudessaan" jättää kakkoseks sen että ollaan just saatu mellakka aikaseks siitä että mä oon viimeyönä taas paniikkihuuruissa nähny painajaisia ja sekottanu ne todellisuuteen sillä seurauksella että oon huutanu S:lle ja itkeny hysteerisesti tajuumatta siitä ite mitään? Joskus pelotan itteäni mutta luotan siihen että jos vaan ignooraan noi kohtaukset ni niitä ei tuu ja done. Ah ku oiski nii helppoa, mutta aamupalalla tuli 29kcal ja se riitti vetää hymyn poskille!




Okei mä myönnän, oon aivan paskana sen takia että tää on niin väärin S:ää kohtaan. Koska vaikka miten yritän pitää muut asiat mielessä ja tehä tätä rutiininomasesti siinä sivussa ni tottakai se vie ajatukset. En voi kulkea heijastavan pinnan ohi ilman että arvioin peilikuvaani. En voi nauttia ruuasta ja rauhallisesta syömishetkestä koska mun syöminen on rauhallisesta kaukana, se on aina yks päänsisäinen vääntö ja helvetti. Ja mieluiten jättäsin koko ruuan väliin. S:lle vaan kokkaaminen ja ruokailuhetki ja nätti kattaus etc. on sydäntä lähellä, se kaikki on sille tärkeetä ja mulla on niin huono omatunto etten voi jakaa sitä kaikkea sen kanssa! Se on kaikki vaan niin väärin väärin väärin ja mä tiedän sen mutten hyväksy sitä, oon kertakaikkiaan liian itsekäs siihen! Tai pakkomielteinen, sairas, you name it. En vaan osaa antaa olla, enkä haluukkaan osata kunnes tää projekti on valmis. Ei se loputtomiin voi jatkua, joskus mä oon valmis!

Näillä ajatuksilla jatkoin lounaaseen jolloin riita oli jo selvitetty ja ruinasin lounaaks kurpitsakeittoa. Läpi meni, koska S tietää sen olevan yhtä mun lempiruokaa. No totta helvetissä ku lautasellisessa on vaan joku 180kcal ja sillä saa aikaseks ähkyn! Jos oisin ollu yksinäni ni oisin syöny sitä ehkä desin, mutta jos kullannuppu vueressä vahtii että tulee kunnon annos ni olkoon sitte kunnon annos jos on kyseessä muhennettua vihannesta. Kylläsyyden tunne on vastenmielinen jokatapauksessa, mutta tietosuus siitä että alle 200kcal on menny alas helpottaa. Keskimääräsessä suklaapatukassa ois enemmän! Sen jälkeen päätin paeta hevosen luokse jotta saan kulutettua pois kaikki siihen mennessä kertyneet ja vähän pääälle. Tein vielä ovelan pelisiirron ja lähin matkaan julkisilla, että tulee lisäkävelyä pysäkkien välillä! Ja ah olin onnellinen ku tiesin että urheilun jälkeen iltapalalla on luvassa kanasalaattia!




Siispä tän päivän viimesenki ottelun handlasin melkosen hyvin, boikotoin kanapaloja ja keskityin muuhun salaattiin. Ei palaakaan juustoa, ei yhtäkään crackeria, eikä palaakaan tobleronea jälkiruuaks. S tarjos mulle goudaan käärittyjä viinirypäleitä ja joka ikisen juustoviipaleen sain ujutettua servettiin, ei tarvinnu yhtäkään "muodon vuoks" -suupalaa! Ja samantien iltapalan jälkeen kipitin avaamaan koneen jotta voisin kertoa teille että TÄÄ PÄIVÄ MENI HYVIN!