wanna have barbecue or barbeque?

Omfg. Pääsiäinen takana, oon yhtä pyöree ku ne loputtomat suklaamunat jotka mua varten oli piilotettu. Ja yhäkin omfg, VIIKKO babrbequee takana ja tunnen itteni yhtä ihraseks ku meiän grillilihat. En edelleenkää tiiä painoa mut onneks jutskasin tossa äitin kanssa ja se meinaa ostaa huomenissa uuden vaa'an jolle pääsen sitte tsekkailemaan kertyneitä kiloja sunnuntaina...



Mut siis tosissaan. Toi ruuan määrä kuluneen viikon aikana oli uskomaton. Vaikka miten yrittää valita sen "kevyen" vaihtoehdon kuten herkkusieniä tai paprikaa, se on tungettu täyteen fetaa tai yrttivoita. Ja yks fucking pikkusormen kokonen würstchen 150kcal, mitä tälle maailmalle tapahtuu? Istuin siinä pöydän ääressä, katoin niitä ruokia, mun katse vaan vaelsi sen pöydän yli ja äänet muuttu ihan luonnottomiks. Mitä helvetissä siinä voi enää suuhunsa pistää ku salaattiki pitää sotkea kastikkeella?! Kaikki varmaan arvaaki jo että uninalle on jääny vessanpöntölle kakkoseks halailussa, oon aivan epätöivonen koska oon ääriäni myöten ahdettu täyteen pahantahtosia kaloreita enkä oo sitä pystyny estämään. Mitä iloa on hellesäästä ja aurinkoöljystä jos joutuu raahaamaan mukanaan alppien kokosia rasvakertymiä? Tää viikko oli hell, ihan yksinkertasesti.



Ja tää toinen kapula rattaissa, pääsiäinen. Jännä ku koko elämän on mulle pääsiäinen ollu pari merkityksetöntä vapaapäivää kalenterissa. Ja yhtäkkiä se onki joulun veronen ruokajuhla, vähintään. Siitä ei vaan alkanu villi grillikausi, vaan myös taistelu irvisteleviä suklaamunia vastaan. Tää tilanne oli taas maailman ristiriitasin, voitteko kuvitella että S oli mua varten kovalla vaivalla piilottanu mulle 50 pääsiäismunaa meiän puutarhaan? Ja voitteko kuvitella mikä itku meinas päästä ku olin niin onnellinen siitä miten se haluu tehä mut iloseks ja miten helvetillinen määrä kaloreita siinä moskassa on? Joskus mä vihaan sitä että se rakastaa mua. Se on liian hyvä mulle enkä oo ansainnu sitä. Oi miten se hymyili jännittyneesti ku vaeltelin siellä kääntelemässä ympäri kukkapurkkeja ja kurkkimassa pensaisiin. Niin kultanen sielu ihmiseks, parasta mitä voi saada! Ja mä vaan huolehdin rasvaprosenteista. Mutku seriously, mulla on ylioppilasjuhliin asti aikaa päästä mun tavotepainoon ja sen jälkeen voin taas olla sen koko rakkauden arvonen! Eiks niin...?





No, nyt oon ainaki taas kynnet esillä. Pitkän päivän ja rasittavan lentokentillä juoksemisen jälkeen oon taas suomen kamaralla venailemassa huomista vappua ja oon nauttinu iltapalaks porkkanaa, viinirypäleitä, kirsikkatomaatteja ja kurkkua. Oon siis aikalailla tyytyväinen! Aamupalalla S pakotti mut syömään kaks marmeladileipää mutta toivon että niitä on tasannu se rynniminen lennolta toiselle, siinä nimittäin ihan todella nousi hiki pintaan... Nyt mulla on siis 5vk aikaa saada itteni siedettävän näköseks. Sillon kaikki tutut ja sukulaiset tulee ihailemaan uutta valkosta hattua, jota en haluu pistää minkään läskipään huipulle. Haluun olla sillon siro, kukoistava ja kaunis. Haluun että ne kuiskii salaa siitä miten oon laihtunu viimenäkemästä. Ja koska ohimennen menin ja hankin salikortin tukemaan mun suunnitelmaa, en voi epäonnistua. Viiden viikon päästä ku S tulee ihailemaan mun lakitusta, mua on vähemmän. Ja sen jälkeen voin nauttia siitä että se rakastaa mua ja että ollaan yhessä, sitte on kesä ja elämä hymyilee. Ja mä oon bikinikunnossa, vihdoin.

Hyvää vappua kaikille ihanille lukijoille, on niin tsemppaavaa huomata että teitä taas on enemmän! Kiitos kaikille<3

naamiaiselämä

Turhauttaa. Suomessa ollessa on täysin mun itteni varassa, miten päivän ruokapuoli sujuu. Vaihtoehdot on, että joko syön tai en syö, ja saan täysin ite keksiä haluunko kasvissosekeittoa vai spaghettia. Täällä ollessa sitte muistaa miten helppoa se elämä siellä on, koska täällä joka ikinen ruokailu on taistelu. Se alkaa oikeestaan jo siinä vaiheessa ku suunnitellaan mitä meinataan lähipäivinä syödä ja käydään ruokakaupassa. Koitan aina saada kattaukseen mukaan jonkunnäköiä turvaruokia joita voin syödä suht hyvällä mielellä säilyttääkseni sen kuvan että ylipäätään syön. Isoin kompastuskivi tossa on, että jos istuu tunnin ruokapöydässä kaikenmaailman juustojen ja kevätkääryleiden seurassa ja yrittää mussuttaa pelkkää suolakurkkua ja porkkanaa, on aivan liian iso riski epäonnistua. Toinen ongelmatekijä on, että joskus mun itsekuri voi olla huipussaan, ja sillon tulee S annostelemaan mulle megasatsin kermasta lohipastaa. Ja joskus yksinkertasesti kaikki mitä pöydästä löytyy on simppelisti vaan sellasta paskaa, että pitää vaan valita pahan ja pienemmän pahan väliltä. Joka ikinen ruokailu siis on täys sota, enkä koskaan tiiä onko sillä kertaa vihollinen minä itse ja itsekurittomuus, ulkopuolinen joka yrittää täyttää mut kaloreilla vai kertakaikkisen riskialtis ruoka. Oon onneks kehittäny jonkunnäkösiä toimintastrategioita, joilla yritän minimoida haitat:

1) Vaihtoehtomaha
Yritän siis päästä heittämään ruokaa roskiin, käytännössä siis esim. hamstraan hirveen satsin tavaraa suuhun ja syljen sen biojäteastiaan. Yleensä koitan olla abulias ja kiltti tyttö ja hakea keittiöstä muille lisää kahvia, paahtaa leivät tai viedä kananmunankuoria roskikseen. Ihan vaan että saiain mahollisuuden siirtää lautasella olevan ruuan johonki ihan muualle ku mahaan.

2) Annostuunaus
Siis jos vaikkapa laitan itelleni ja S:lle aamupalaks joghurttia, müsliä ja hedelmiä, laitan isoimman osan omenasta omalle lautaselle ja S:lle vastaavan määrän banaania. Samoin siirrän omasta müslistä kaikki rusinat S:lle ja kokonaisuudessaan korvaan osan müsliä joghturtilla. Pyrkimyksenä siis se, että annokset näyttäis olevan samankokoset, mun lautasella vaan humattavasti pienempi energiatiheys. Muita esimerkkehjä on, että poistan kananmunasta aina salaa keltuaisen ja nypin salaatista pois avokadonpalat yms.

3) Turvatarjoilu
Meinaa siis, että esim. leipäviipaleista opsan leikkaan puolet ohuemmiks, jolloin noi kattoo mun syövän kokonaisen leivän vaikka se tosiasiassa on puolet niitten leivistä. Valitsen leivän päälle vaan kurkkua ja tomaattia juuston ja marmeladin sijaan ja hämäykseks toisinaan otan juustohöylän käteen ja ihailen sitä vähänaikaa ettei noi kiinnittäis huomiota siihen etten laita leivälle muuta ku rehuja.

4) Piiloliikkuminen
Mitä vaan missä pitää nostaa jalkaa useemmin ja enemmän ku normaalisti. Jos pitää viedä pihalle pyykkejä, haen pyykkikorin ja pyykkipojat eri kerroilla jotta portaat pitää juosta kahteen kertaan. Passaan mielelläni muita ja juoksen hakemaan niille juotavaa tai sanomalehteä, että tulis askelia. Kävelen jalkakäytävällä laidasta laitaan, koska mutkittelu saa matkan kokonaisuudessaan (ehkä jopa hurjat kolme metriä...) pidemmäks. Oon täydellinen lapsenvahti ja retuutan babya huoneesta toiseen sylissä, parempi ku nilkkapainot! Ja sitte ku kukaan ei nää ni hypin vaikka paikallani jotta kaloreita kuluis. Kuhan vaan saan kulutettua jotain.

5) Oksentaminen
Mitäs siihen lisättävää, valitettava tosiasia. Mutta niin kauan ku en pysty omasta tahdostani huolimatta olemaan syömättä, pitää siitä moskasta hankkiutua eroon keinolla millä hyvänsä. Ja noi aiemminmainitut ei yleensä riitä. Tää kyllä loppuu ku en oo täällä enään, lupaan.

Näillä koitan selvitä, tietty mulla on kaikenmaailman rutiineja joita en itekkään osaa välttämättä ees tiedostaa. Tuntuu periaatteessa karmivalta miten helposti tommoseenki suoraan kusettamiseen tottuu ja siitä tulee niin arkipäivästä. Se vaan tapahtuu ihan itestään ilman että pitää sen pahemmin mietiskellä. Ja hymyssä suin päivästä toiseen eikä kukaan huomaa mitä puuhailen!

kevättä rinnassa?

Hei sairasta, mun vaaka on paskana ja peilistä kattoo takas hiivataikina. Oon mittanauhan kanssa koittanu pitää lukuu koostani mut vaikka se näyttääki milli milliltä vähemmän ni peili huutaa vastaan. Tosin mun kaverit huomautti eilen aika tiukkaan sävyyn, että niistä näyttää että kutistun päivä päivältä ja mun vyötärö on minimaalinen. Abiristeilyllä joka tossa oli ja meni, ni tupakkahuoneessa pojat rupes kantaa mua ympäriinsä koska kuulemma näytin niin pieneltä kevyeltä ja taskukokoselta! Miks mä en oikeen ota niitä tosissani? Oon nyt vetäny viiden päivän työputken aikana aamupalaks rasvatonta rahkaa ja lounaaks omenaa. Se vaan on sellanen homma että tuntuu olevan samantekevää mitä suuhuni laitan, samantien tuntuu että reidet alkaa paisuu ja ihrat irvistelee mulle peilistä. Mä haluun sen vaakani takas, tuun hulluks muuten. Miten helvetissä ihmisellä voi tällain pettää järki? Pahinta on, että huomenna matkaan S:n luo jälleen eli kovat ajat laihdutuksen suhteen tiedossa.

Koulu tossa sitte loppu, minkä jälkeen oon eläny ku pellossa. Se mitä töiltä on jääny aikaa oon joko riekkunu viininhuurusessa sumussa kavereiden kanssa tai maannu krapulaisena solariumissa. Mun on pakko saada itteäni niskasta kiinni ja takas käytöstavoille, mun uskollisuuden käsite on ollu aivan liian liukuva oon antanu kaikenmaailman perässä juoksevien kakslahkeisten liehitellä itteeni tavalla, jota ei pitäis vaiktuisessa parisuhteessa hyväksyä. Oon juhlinu aamukuuteen vaikka tiiän, että työaamu on tiedossa. Ja tehny sen seuraavana päivänä uudestaan. En ees oo pitäny täyttä lukua dieetistä, en oo liikkunu enkä vahtinu syömisiäni. Oon vaan jättäny syömättä, mut se ei oo ollu laskelmoitua ja harkittua. Oon vaan jättäny väliin, piste. Tunuu ku oisin ihan hukassa ja out of control, ehkä tekee mulle hyvää huomenna päästä vaihtaa maisemaa taas, koska vaikka siellä mun syömistä kytätäänki, ni siellä on rutiinit. Siellä musta huolehditaan, en voi vaan painella menemään pää sumeena. Älytöntä, vapaus pelottaa mua.

Nyt rupee tauko loppuu joten duuni kutsuu, tuli taas aikamoista skeidaa jauhettua mut toivin että te murut ymmärrätte. Jakselkaa pikkuset!<3

eat, PLAY, love

On taas vierähtäny aikaa siitä ku viimeks kirjottelin... Hirvee stressi oli päällä ylppäreitten takia ja sen jälkeen pyrähdin S:n luo viikoks. Siellä sitte aloinki saamaan hirveitä paniikkikohtauksia, luulin että niistä oli jo päästy mutta paskaakos tässä mitään, samanlainen häiriintyny itkupilli oon ku aina ennenki. Se oli ihan sairasta ku heräsin öisin paniikinomaseen itkuun ja lähin vaeltamaan ympäri taloa ihan hysteerisenä, kaikki seinät näytti liikkuvan ja katto oli luonnottoman korkeella, joka yö S löys mut olohuoneen sohvalta tärisemästä ja raapimasta vasenta käsivarttani verille. Se oli niin huolissaan, se vei mut takas sänkyyn ja makas mun vieressä, kääri peiton mun ympärille ja piti kiinni niin lujaa ku irtos. Se teki kaikkensa että mulla ois hyvä olla, mikä valitettavasti tarkotti myös valtavia jäätelöannoksia, pancake-pinoja hunajalla ja kermakaakaoita. Se pitää musta niin hyvää huolta ja mä paska ihminen vaan pilaan kaiken, miten helvetin pahalta voikaan tuntua ku puklaa sen vaivalla laittamia herkkuja alas viemäristä, tuntuu ku oksentaisin sen rakkauden suoraan vessanpönttöön. Ja kokoajan paino pyörii 50 ympärillä, se ei laske. Se ei pääse laskemaan, koska en voi paeta ruokaa niin kauan ku oon S:n luona. Pystyn ainoastaan estämään painoa nousemasta, ehkä. Mut laskusuuntaa on turha venailla. Miks helvetissä sen pitää osottaa tunteensa ruualla ja miks helvetissä sen pitää saada mut tuntee itteni hyväks just niinku oon? Mulle EI riitä 50kg, haluun vähemmän!!



Paluu arkeen palautti mut maanpinnalle, ylppäreitten alustavat tulokset tuli ja siinäpähän huomasin että turheen luulin voivani tykätä itestäni näin, olin alisuorittanu urakalla ja siinähän ruikutin sitte. Oma vika ku oon tällanen lihava lusmum, luulin että annoin kaikkeni mutta eipä riittäny. Vituttaa huomata että täydestä panostuksesta huolimatta menee perseilleen, sillon ei voi syyttää ees laiskuutta vaan pitää kohdata fakta, että on ihan todellakin täys paska. Nyt ainoo missä voin enää näyttää kynteni on laihdutus. Tulee sitte paskamaiseen saumaan lähtee pikaupuoliin S:n luo kuukaudeks mut oon niin ansainnu sen ettei tää käy helposti. Se on niin oikein mulle että joudun ihan todella kärsimään, vikisemään ja tekemään töitä sen suhteen, että saan painon laskemaan. Oon välistä jo oppinu oleen semiovela ruokailuje kanssa siellä mutta nyt pitää pelata kunnolla jos haluu voittaa. Se tulee olee ihan helvetin vaikeeta ja satuttamaan mua, se tulee aiheuttaa monta itkua ja unetonta yötä mutta paha saa palkkansa, miks piti syntyä luuseriks?