Pitkästä aikaa!

Tää on nyt ollu oikee emämunaustauko, isoin syy siihen siis se, että siirsin taas perseeni ja asumukseni paikasta A paikkaan B ja paikassa B oli väliaikanen nettiongelma enkä päässy jakamaan kuulumisia lihomisestani, ei sillä että nytkään kokisin mitään suurta himoa päästä tunnustamaan teille miten läydellinen häviäjä oon mutta eipä auta muu, oon siis oikee supersika. Täällähän niinku jotkut rakkaat muistaa on pakkosyöttö avainsana ja mitään nirsoilua ei katota hyvällä, ja se alkaa nyt hälyttävästi näkyä ja erityisesti tuntua mun hehtaarinkokosessa ruhossa. Siitä on sitte seurannu taas se, että oon jälleen terästäytyny kieroissa ruuankiertosuunnitelmissa ja otan kaikennäkösiä sniikkausideoita vastaan jos niitä jollain on. Oon onneks fiksuna likkana tällä viikolla passittanu S:n aina suihkuun ja luvannu sillä välin pistää aamupalat valmiiks, tähän mennessä sille ei oo luojan kiitos vielä auennu että mun annoksesta on skipattu banaani, hunajamurot ja müsli ja että se todellisuudessa on pelkkää omenaa blandattuna rasvattomaan jogurttiin.

Tänään just tuliki tietty sitte oikee kaikkien epäonnistumisten mummu, piti syödä 2 LÄMMINTÄ RUOKAA ja molemmissa annoksissa kaloreita ainaki 600!! Plus sitte S:n syöttämä suklaacookie yms mättöä pariiin väliin. Illalla sain tuputettuna vielä mega-annoksen maapähkinäjäätelöä ja siinä vaiheessa mun hermot sano naks ja puklasin sen kaiken lukittujen vessanovien takana lavuaariin. Se oli jotenki liian helppoa, vähän vaan hytkyin ja kumarruin eteenpäin ja PULP, ulkona oli. Ja sama riittävän monta kertaa ni johan oli parempi mieli! Oli jotenki tosi hämillinen olo sen jälkeen, muistan kyllä miten joskus oksensin päivittäin, kokoajan ja kaiken mutta tää oli jotenki liian helppoa. Tästä sitte ei tuu tapaa, eihön? Pitää ehdottomasti alkaa panostaa liikuntaan, ja mahollisimman low-fat ruokaan. Ja vaikka nenäliinoihin sylkemiseen mutta toi oksentaminen näitten seinien sisällä on liian iso riski, en haluu joutuu hirsipuuhun tän takia. Enkä haluu että S saa tietää mitä edelleen puuhailen, se satuttais sitä niin liikaa. Se luulee että tää vaihe on koettu ja unohdettu, niinku tää onki sitte heti ku oon tarpeeks pieni siihen, ja sitä mä helvetti soikoon aion vielä olla!!

Glimmer of hope

Nyt on päässy tulemaan pitkä tauko, oon tosi pahoillani siitä! Kuitenki aattelin että nyt hoidan YO-kirjotukset alta pois että ajatuksissa pyörii taas jotakin ja tulee jollain lailla ees luettavaa höpinää tänne. Tässä välissä oon siis pärjänny olosuhteisiin nähden hyvin kirjotuksissa, kasvattanu ihrakerrosta talven varalle (tiiän, hyi minä!) ja käyny lähempänä eroa S:n kanssa ku koskaan ennen. Tosta lohomisesta voin vaan sanoa, että mitään varmaa en siis tiiä koska vaa'allehan en oo uskaltautunu siinä pelossa et se sanoo crunch crunch mun astuessa siihen. Mutta ottaen huomioon että kaiken tän pakkomielteisen syömispanikoinninkaan keskellä en voinu riskeerata koemenestystä parinsadan ylimääräsen kalorin takia. Huomasin sen ku ekasta kokeesta lähin sillon kolmen aikaan ulos ja meinasin pyörtyä koska en ollu koko aikana mitään syöny tai juonu, heikotus ja oksettava olo alko jo puolilta päivin ja se suoraan heijastu mun tekstin laatuun. Päätin siis loppujen kokeiden ajaks luvata itelleni ravitsevat eväät ja pakko myöntää että se kannatti, jakso tsempata kunnolla ja loppujenlopuks se turvonnu ja possumainenki olo tasaantu parin päivän megavähällä energialla.

Oon vaan jotenki niin täynnä toivoa nyt, oon katellu thinspokuvia ja siivonnu. Innostuin tanssimaan itteni ihan nahkeeks kesken pölyjenpyyhinnän ja tunnen olevani niin täynnä patoutunutta energiaa nyt ku oon nukkunu itteni turpeeks pari viimeyötä ja päivää. En vaan voi epäonnistua, ku kevättuuli talven jälkeen puhaltaa ni lennän sen mukana pois nii että hupsista vaan! Käytännössä siis en tiiä, miten aion jatkaa ruuankiertämistä nyt ku kolmen päviän päästä lähen taas tonne toisaalle, jos joku on noita alkupään tekstejä lukenu ni muistaa varmaan ku oon kertonu että se on varsinainen Big Brother -house mitä syömiseen tulee. Siinä saa oikeesti olla tunkemassa ruokaa hihoihin jos meinaa laihtua. Tarviin siis kaiken tuen ja tsempin että jaksan taistella korkeerasvaprosenttisia juustoja ja tappavan ihania joghurtteja vastaan nää seuraavat kuukaudet. Ja kaikki keinot pitää ottaa käyttöön ettei S pääse niitä mulle väkisin syöttämään, varsinki ku se nyt tietää miten asioitten laita mun syömisten kanssa on. Thank god se sentään luulee että oon vannoutuneesti päättäny parantua. No siis oonhan mä, sit joskus, ku on sen aika. Nyt oon kuitenki vielä liian iso ja suunta on alas päin. Pitäkää siis peukut pystyssä ja varpaat ristissä kaikki rakkaat pupuliinit jotka siellä lueskelee! (jos kukaan enää tätä tulee vilkasemaan tän tauon jälkeen...) Siinä toivossa kuiteski elän, pusuja siis kaikille ja hejdå!