naamiaiselämä

Turhauttaa. Suomessa ollessa on täysin mun itteni varassa, miten päivän ruokapuoli sujuu. Vaihtoehdot on, että joko syön tai en syö, ja saan täysin ite keksiä haluunko kasvissosekeittoa vai spaghettia. Täällä ollessa sitte muistaa miten helppoa se elämä siellä on, koska täällä joka ikinen ruokailu on taistelu. Se alkaa oikeestaan jo siinä vaiheessa ku suunnitellaan mitä meinataan lähipäivinä syödä ja käydään ruokakaupassa. Koitan aina saada kattaukseen mukaan jonkunnäköiä turvaruokia joita voin syödä suht hyvällä mielellä säilyttääkseni sen kuvan että ylipäätään syön. Isoin kompastuskivi tossa on, että jos istuu tunnin ruokapöydässä kaikenmaailman juustojen ja kevätkääryleiden seurassa ja yrittää mussuttaa pelkkää suolakurkkua ja porkkanaa, on aivan liian iso riski epäonnistua. Toinen ongelmatekijä on, että joskus mun itsekuri voi olla huipussaan, ja sillon tulee S annostelemaan mulle megasatsin kermasta lohipastaa. Ja joskus yksinkertasesti kaikki mitä pöydästä löytyy on simppelisti vaan sellasta paskaa, että pitää vaan valita pahan ja pienemmän pahan väliltä. Joka ikinen ruokailu siis on täys sota, enkä koskaan tiiä onko sillä kertaa vihollinen minä itse ja itsekurittomuus, ulkopuolinen joka yrittää täyttää mut kaloreilla vai kertakaikkisen riskialtis ruoka. Oon onneks kehittäny jonkunnäkösiä toimintastrategioita, joilla yritän minimoida haitat:

1) Vaihtoehtomaha
Yritän siis päästä heittämään ruokaa roskiin, käytännössä siis esim. hamstraan hirveen satsin tavaraa suuhun ja syljen sen biojäteastiaan. Yleensä koitan olla abulias ja kiltti tyttö ja hakea keittiöstä muille lisää kahvia, paahtaa leivät tai viedä kananmunankuoria roskikseen. Ihan vaan että saiain mahollisuuden siirtää lautasella olevan ruuan johonki ihan muualle ku mahaan.

2) Annostuunaus
Siis jos vaikkapa laitan itelleni ja S:lle aamupalaks joghurttia, müsliä ja hedelmiä, laitan isoimman osan omenasta omalle lautaselle ja S:lle vastaavan määrän banaania. Samoin siirrän omasta müslistä kaikki rusinat S:lle ja kokonaisuudessaan korvaan osan müsliä joghturtilla. Pyrkimyksenä siis se, että annokset näyttäis olevan samankokoset, mun lautasella vaan humattavasti pienempi energiatiheys. Muita esimerkkehjä on, että poistan kananmunasta aina salaa keltuaisen ja nypin salaatista pois avokadonpalat yms.

3) Turvatarjoilu
Meinaa siis, että esim. leipäviipaleista opsan leikkaan puolet ohuemmiks, jolloin noi kattoo mun syövän kokonaisen leivän vaikka se tosiasiassa on puolet niitten leivistä. Valitsen leivän päälle vaan kurkkua ja tomaattia juuston ja marmeladin sijaan ja hämäykseks toisinaan otan juustohöylän käteen ja ihailen sitä vähänaikaa ettei noi kiinnittäis huomiota siihen etten laita leivälle muuta ku rehuja.

4) Piiloliikkuminen
Mitä vaan missä pitää nostaa jalkaa useemmin ja enemmän ku normaalisti. Jos pitää viedä pihalle pyykkejä, haen pyykkikorin ja pyykkipojat eri kerroilla jotta portaat pitää juosta kahteen kertaan. Passaan mielelläni muita ja juoksen hakemaan niille juotavaa tai sanomalehteä, että tulis askelia. Kävelen jalkakäytävällä laidasta laitaan, koska mutkittelu saa matkan kokonaisuudessaan (ehkä jopa hurjat kolme metriä...) pidemmäks. Oon täydellinen lapsenvahti ja retuutan babya huoneesta toiseen sylissä, parempi ku nilkkapainot! Ja sitte ku kukaan ei nää ni hypin vaikka paikallani jotta kaloreita kuluis. Kuhan vaan saan kulutettua jotain.

5) Oksentaminen
Mitäs siihen lisättävää, valitettava tosiasia. Mutta niin kauan ku en pysty omasta tahdostani huolimatta olemaan syömättä, pitää siitä moskasta hankkiutua eroon keinolla millä hyvänsä. Ja noi aiemminmainitut ei yleensä riitä. Tää kyllä loppuu ku en oo täällä enään, lupaan.

Näillä koitan selvitä, tietty mulla on kaikenmaailman rutiineja joita en itekkään osaa välttämättä ees tiedostaa. Tuntuu periaatteessa karmivalta miten helposti tommoseenki suoraan kusettamiseen tottuu ja siitä tulee niin arkipäivästä. Se vaan tapahtuu ihan itestään ilman että pitää sen pahemmin mietiskellä. Ja hymyssä suin päivästä toiseen eikä kukaan huomaa mitä puuhailen!