Glimmer of hope

Nyt on päässy tulemaan pitkä tauko, oon tosi pahoillani siitä! Kuitenki aattelin että nyt hoidan YO-kirjotukset alta pois että ajatuksissa pyörii taas jotakin ja tulee jollain lailla ees luettavaa höpinää tänne. Tässä välissä oon siis pärjänny olosuhteisiin nähden hyvin kirjotuksissa, kasvattanu ihrakerrosta talven varalle (tiiän, hyi minä!) ja käyny lähempänä eroa S:n kanssa ku koskaan ennen. Tosta lohomisesta voin vaan sanoa, että mitään varmaa en siis tiiä koska vaa'allehan en oo uskaltautunu siinä pelossa et se sanoo crunch crunch mun astuessa siihen. Mutta ottaen huomioon että kaiken tän pakkomielteisen syömispanikoinninkaan keskellä en voinu riskeerata koemenestystä parinsadan ylimääräsen kalorin takia. Huomasin sen ku ekasta kokeesta lähin sillon kolmen aikaan ulos ja meinasin pyörtyä koska en ollu koko aikana mitään syöny tai juonu, heikotus ja oksettava olo alko jo puolilta päivin ja se suoraan heijastu mun tekstin laatuun. Päätin siis loppujen kokeiden ajaks luvata itelleni ravitsevat eväät ja pakko myöntää että se kannatti, jakso tsempata kunnolla ja loppujenlopuks se turvonnu ja possumainenki olo tasaantu parin päivän megavähällä energialla.

Oon vaan jotenki niin täynnä toivoa nyt, oon katellu thinspokuvia ja siivonnu. Innostuin tanssimaan itteni ihan nahkeeks kesken pölyjenpyyhinnän ja tunnen olevani niin täynnä patoutunutta energiaa nyt ku oon nukkunu itteni turpeeks pari viimeyötä ja päivää. En vaan voi epäonnistua, ku kevättuuli talven jälkeen puhaltaa ni lennän sen mukana pois nii että hupsista vaan! Käytännössä siis en tiiä, miten aion jatkaa ruuankiertämistä nyt ku kolmen päviän päästä lähen taas tonne toisaalle, jos joku on noita alkupään tekstejä lukenu ni muistaa varmaan ku oon kertonu että se on varsinainen Big Brother -house mitä syömiseen tulee. Siinä saa oikeesti olla tunkemassa ruokaa hihoihin jos meinaa laihtua. Tarviin siis kaiken tuen ja tsempin että jaksan taistella korkeerasvaprosenttisia juustoja ja tappavan ihania joghurtteja vastaan nää seuraavat kuukaudet. Ja kaikki keinot pitää ottaa käyttöön ettei S pääse niitä mulle väkisin syöttämään, varsinki ku se nyt tietää miten asioitten laita mun syömisten kanssa on. Thank god se sentään luulee että oon vannoutuneesti päättäny parantua. No siis oonhan mä, sit joskus, ku on sen aika. Nyt oon kuitenki vielä liian iso ja suunta on alas päin. Pitäkää siis peukut pystyssä ja varpaat ristissä kaikki rakkaat pupuliinit jotka siellä lueskelee! (jos kukaan enää tätä tulee vilkasemaan tän tauon jälkeen...) Siinä toivossa kuiteski elän, pusuja siis kaikille ja hejdå!