Fuck.

Nyt mokasin, pahasti. Avauduin S:lle mun SH:sta. Siis ihan helvetinmoisen stoorin. Hysteerisenä, väsyneenä, keskellä yötä. Tää oli nyt sitte tässä, mulla ei oo aavistustakaan miten tässä käy. Nojoo, se alko itkee ja halas mua ja sano että tavallaan tiesi kokoajan. (dmn ku ihmiset tuntee liian hyvin) Se haluu että paranen, se halus kuulla kaiken yksityiskohtasesti, se piti mua lähellä koko yön ja kuunteli miten itkin... Tuntuu pahalta, tiiän että se ihan todella välittää, haloo se rakastaa mua! Miten voin olla nii tyhmä? Monet kerrat oon huutanu ja raivonnu sille vaan siks että on verensokerit alhaalla ja vitunmoinen nälkä ja se kuuntelee ja ymmärtää ja suuttuu takasinki mutta silti, rakastaa mua. Ja mä vaan ite ryssin kaiken. Nii btw, se myös syyttää itteään tästä. Nojaa osittainhan mäki syytän sitä, esimerkiks meiän jutusta johtuvaa ahdistusta puran just ruuan kanssa pelleilyyn mutta silti, on niin paha mieli ja mun samusirkka tuolla koputtelee aika lujaa... Yhtäkkii vaan tuli tarve avautuu ja pyytää anteeks ja jos vaikka mitä.

Eiks tän tilityksen ois voinu säästää myöhemmäks sitte ku oon valmis lopettamaan eli pieni ja nätti? Eihän nyt herranjumala maratonia voi lopettaa kesken ja lähteä kotiin röhnäämään sohvalle, TÄÄ EI JUMALAUTA JÄÄ TÄHÄN. Vitut mul on neljä viikkoa jäljellä ennenku oon taas S:n syöttölässä 24/7, siihen mennessä on pakko saada TULOKSIA. Ja vähitellen ehtiä totuttamaan itteni isommille kaloreille, 600/päivä on siellä nimittäin ihan kaikkien fysiikan lakien vastasta enkä voi yhtäkkiä vaan rupee vetelee grillimakkaroita kaksin käsin räjähtämättä käsiin. Tarviin suunnitelman jumalauta!!!

Ja hei, kirsikka tän kakun päällä on mun viimesin paino oli 51.3, mielestäni hienosti tsempatun viikon päälle +200 grammaa siis. Paskat sille, paskat tälle koko vitun elämälle!